FANDOM


Tarina on kopioitu ylilauta.org:n paranormaali-laudalta. Eräs anonyymi kirjoitti kyseisen tarinan.

Luku 1 Muokkaa

Istuin Muumitalon olohuoneen sohvalla juoden kuumaa kahvia, jota Muumimamma oli juuri keittänyt meille. Kahvi oli vahvaa, mutta hyvää. Katselin, kuinka Muumipappa silmäili keskittyneenä päivän lehteä. Nuuskamuikkunen istui vieressäni sohvalla ja ryysti kahvia hajamielisen näköisenä. Muumimamma oli palannut takaisin omien askareidensa pariin. Oli tavallinen päivä Muumilaaksossa, ainakin siihen asti, kunnes taloon oli saapunut kaksi pikkuruista vierasta, jotka olivat käyttäytyneet hyvin epäilyttävästi. Nämä kaksi olivat esitelleet itsensä Tiuhdiksi ja Viuhdiksi ja nautittuaan kanssamme päivällistä, nämä olivat vain kiittäneet ja lukittautuneet yläkerran vierashuoneeseen. Siellä he edelleenkin piileskelivät.

Etenkin Muumipappa oli suhtautunut tulokkaisiin varautuneesti, kun taas Muumipeikko oli yrittänyt saada näitä mukaan leikkeihinsä. Nuo kaksi olivat kuitenkin perin epäsosiaalisia ja vaikuttivat kaiken lisäksi hyvin arkaluontoisilta, eivätkä olleet lähteneet mukaan. Ryystin kahvini loppuun ja mietin, minkä takia nuo muukalaiset olivat ylipäänsä tulleet vieraiksi Muumitaloon, jos aikoivat vain pysytellä huoneessaan ja pistäytyä ulkona vain syömään. Nousin sohvalta ja vein kahvikuppini keittiöön, missä Muumimamma soi minulle herttaisen hymynsä ja jatkoi valtavan tiskivuoren parissa. Taivas alkoi hämärtymään ja huomasin kellon lähentyvän jo kahdeksaa. Olin ollut täysin uppoutunut sanomalehteen, jota olin ryhtynyt lukemaan Muumipapan jälkeen. Huomasin, että talo oli taas täynnä elämää, kun Muumipeikko ja Nipsu olivat palanneet takaisin Muumitaloon. Pikku Myy ja Niiskuneiti olivat puolestaan lähteneet omiin koteihinsa, joten Muumimamma oli tietämättään keittänyt tavallista isomman kattilallisen riisipuuroa. Otin kiitollisena lautasellisen vastaan ja söin hyvällä ruokahalulla. Pöydässä istuivat minun lisäkseni Muumipeikko, Nipsu, Muumipappa ja Nuuskamuikkunen, Muumimamman siistiessä keittiön liettä. Vieraista ei ollut kuulunut hetkeen mitään, kunnes kuulin portaikosta juoksemisen ääniä.

Tiuhti ja Viuhti saapuivat luoksemme hätääntyneen näköisinä, minkä myös Muumipappa pani merkille. Nämä söivät vain vähän Muumimamman tarjoamasta riisipuurosta ja olivat sen jälkeen jo palaamassa takaisin yläkertaan, kunnes Muumipappa pysäytti nämä ja kysyi, minkä takia vieraat olivat niin jännittyneitä ja pysyttelivät vain omissa oloissaan. Toinen vieraista, Tiuhti, katsoi kysyvästi ystäväänsä Viuhtia, nielaisi ja aloitti sen jälkeen selonteon, jossa ei ollut päätä eikä häntää, mutta joka oli sisällöltään niin pelottava, että se sai väkisinkin minut varautuneeksi.

Tiuhti kertoi, että häntä ja Viuhtia seurasi jokin iso ja möhkälemäinen hahmo, joka ilmestyi aina heidän ollessa menossa nukkumaan. Nämä käyttivät olennosta nimeä "Mörkö" ja heidän selontekonsa oli niin sekava ja ahdistava, etten saanut siitä täyttä selvyyttä. He kertoivat, että olento tuntui ilmestyvän aina heidän taakseen ja tappavan jokaisen, joka katsoisi sitä silmiin. Nämä selittivät, että heidän äitinsä oli puhunut "Möröstä" pari päivää ennen kuolemaansa, jonka jälkeen kyseenomainen otus oli alkanut ilmestymään heidänkin viereensä, mistä johtuen nämä olivat jättäneet talonsa ja paenneet muualle siinä toivossa, ettei hirviö seuraisi heitä. Mutta nyt nämä olivat varmoja siitä, että "Mörkö" saapuisi heidän luokseen tänäkin yönä.

Muumipappa yritti kysellä lisää tästä "Möröstä", mutta sai kovin kummallisia ja sekavia vastauksia. Niinpä tämä vaikutti siltä, kuin pitäisi vieraita hulluina ja supatti jotakin Muumimamman korvaan. Myös Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen eivät selvästikään uskoneet kuulemaansa. Minun lisäkseni ainoastaan Nipsu vaikutti hyvin järkyttyneeltä. Vaikka tämä kovasti toisteli, että vieraat valehtelivat vain säikyttääkseen ja ettei mörköjä ole olemassakaan, näin tämän silmistä paistavan pelon. Vaikka olin itsekin hieman ahdistunut vieraiden puheista, pyrin ajattelemaan kuitenkin loogisesti ja lopulta totesin, että vieraat olivat todennäköisesti syntyjään vainoharhaisia tai kenties muuten vain psykoottisia. Teoriani saivat vahvistusta, kun vieraat rupesivat jakamaan pillereitä.

Viuhti ojensi jokaiselle pillerin ja sanoi, että näiden avulla saisi unta. Muumipappa ja Muumimamma olivat järkyttyneitä ja poimivat heti lääkkeet pöydältä ja viskasivat ne uuniin. He myös takavarikoivat kaksikon kolme tablettipurkkia ja heittivät nekin tuleen. Tämän jälkeen muukalaiset menivät täysin sekaisin ja alkoivat huutamaan "Emme voi enää ikinä nukkua!" ja "Tapoitte meidät kaikki!" -tapaisia lauseita, minkä jälkeen Muumipappa viittoili minua, Muumipeikkoa ja Nuuskamuikkusta avukseen. Laitoimme kummallekin suukapulan suuhun ja sidoimme nämä tuoliin kiinni, sillä emme kestäneet noita mielipuolisia huutoja ja hysteerisyyttä enempää.

Muumipappa päätti, että seuraavana päivänä ilmoittaisimme noista kahdesta poliisille ja epäili näiden olevan joko mielisairaita tai huumekäyttäjiä. Muumimamma oli tilanteesta järkyttynyt ja meni keittämään iltateetä. Nuuskamuikkunen teki lähtöään teltalle. Katsoin kelloa ja huomasin, että se oli jo puoli kaksitoista. Vilkaisin ulos ikkunasta ja huomasin, että ulkona oli säkkipimeää. Tunsin myös omituista yksinäisyyden ja kylmyyden tunnetta sisälläni, joten ryhdyin mielihyvin nauttimaan Muumimamman keittämää lämmintä teetä, jonka lämpö sai oloni hieman paremmaksi. Nuuskamuikkunen toivotti hyvät yöt ja lampsi ylos yöhön ja katselin ikkunasta, kuinka tämän ääriviivat sulautuivat hiljalleen yöhön.

Kuten minäkin, Nipsu päätti myös jäädä taloon yöksi. Niinpä Muumimamma meni yläkertaan ja vaihtoi Tiuhdin ja Viuhdin huoneen lakanat sänkyyn, johon Nipsu pääsi yöpuulle. Minä itse olin nukkunut jo yhden yön talon toisessa vierashuoneessa, joka sijaitsi myös yläkerrassa. Muumipappa ja Muumimamma siirtyivät hiljalleen omaan makuuhuoneeseensa ja Tiuhti ja Viuhti jätettiin tuoleihin sidottuina tylysti olohuoneeseen, johon sytytettiin kuitenkin kynttilä tuomaan valoa. Muumipeikko katsoi tuota mystistä kaksikkoa hieman ärtyneen näköisenä ja näytti hetken aikaa ihan isältään. Pohdiskelin, että mitähän tämän mielessä tällä hetkellä myllersi, joten kysyin, mitä mieltä tämä oli Tiuhdista ja Viuhdista ja ennen kaikkea "Möröstä".

Muumipeikko ihmetteli, uskoisiko minun kaltaiseni looginen ihminen satuolentoihin ja totesi sen jälkeen, että oli varma, että nuo kaksi olivat käyttäneet niin paljon huumeita, että olivat tehneet pysyvää vahinkoa päänupeilleen ja näkivät nyt mörköjä jokapuolella. Totesin olevani jotakuinkin samaa mieltä, toivotin hyvät yöt ja katselin, kuinka Muumipeikkokin meni omaan huoneeseensa ja sulki oven. Sen jälkeen marssin omaan vierashuoneeseeni, sammutin valaistusta antavan kynttilän ja siirryin maate. "Mörköjä ei ole olemassakaan", ajattelin ja suljin silmäni. Hiljaisuus täytti talon. Huomasin jossakin vaiheessa heränneeni järkyttävän kylmyyteen. Asetin peiton tiukemmin ylleni ja yritin saada uudelleen unta. Peitto ei auttanut kuitenkaan mitään, sillä kylmyys tunki luihin ja ytimiin. Vaihdoin asentoa ja vereni pysähtyi, kun huomasin, että huoneeni ovi oli raollaan. Olin aivan varma, että olin sulkenut oven ennen kuin olin ryhtynyt nukkumaan. Villit ajatukset täyttivät mieleni, mutta nousin kuitenkin ylös sulkeakseni oven. Ajattelin, että olin vain unohtanut lukita oven ennen nukkumaanmenoa ja olin palaamassa vuoteeseeni, kunnes hiljaisuuden rikkoi ääni, joka sai kaiken vereni hyytymään.

En pysty mitenkään kuvailemaan tuota ääntä, sillä se oli niin matala, koriseva ja epäinhimillisen kuuloinen, ettei ihmiskorvan pitäisi kyetä edes vastaanottamaan moisia ääniä. Se kuulosti yhtä aikaa niin valitukselta kuin uholtakin. En erottanut sanoja, mutta ääni täytti minut pelolla, jota en ollut koskaan tuntenut. Kuulosti siltä, kuin ääni olisi tullut alakerrasta, joten suljin oven ja ryntäsin välittömästi sänkyäni kohti. En kuitenkaan huomannut maassa lojuvaa peittoani, johon kompastuin ja siinä samassa maailmani pimeni.

Luku 2 Muokkaa

Aamulla heräsin järkyttävään pääkipuun. Kuulin kuinka Muumipeikko mutisi jotakin ja auttoi minut ylös lattialta. Huomasin, että olin yöllä kompastunut peittooni ja lyönyt pääni lipaston kulmaan. Otsastani oli vuotanut jonkin verran verta, joka oli nyt tahrinut vierashuoneen lattiaa. Tunsin olevani hieman kylmissäni, joten puin villapaidan ylleni, samalla, kun Muumipeikko käski minun tulevan oitis alakertaan sillä jotakin hirveää oli tapahtunut. Seurasin Muumipeikkoa alakertaan, missä minua kohtasi sanoinkuvaamattoman kauhea näky.

Toinen vieraista, kenties Tiuhti, makasi portaiden juurelle, allaan kuivunut verilammikko. Kummatkin ranteet olivat ikään kuin raavittu auki ja niistä pisti ulos verisuonia. Hirveintä kaikessa oli kuitenkin vainajan kasvot, joilta kuvastui syvää ahdistusta ja kauhua viestivä ilme. Silmät olivat täysin auki ja suu oli jähmettynyt huutoon. Huomasin myös kauhukseni, kuinka hahmo oli vielä jonkin verran kohmeessa. Mietin, kuinka hirveä hallusinaatio olisi voinut saada poloisen repimään omat valtimonsa auki.

Paikalla olivat minun, Nuuskamuikkusen ja Muumipeikon lisäksi myös Muumipappa ja Hemuli. Muumipappa oli päättänyt säästää järkyttynyttä vaimoaan veriroiskeiden poistamiselta ja oli ryhtynyt kuivaamaan lattiaa verestä. Hemuli viittoi minua luokseen ja huomasin, kuinka olohuoneen perällä makasi liikkumaton, tummunut möykky. Haistoin ilmassa vanhan savun hajua ja järkytyin, kun huomasin Hemulin osoittavan palanutta Viuhtia(?). Vainajan vieressä oli kynttilä, joka oli palanut loppuun. Hemuli kertoi, että Viuhti oli ilmeisesti sytyttänyt itsensä tuleen. Nuuskamuikkunen oli yllättynyt siitä, että talo ei ollut syttynyt palamaan. Mietin vain, mikä oli ajanut Viuhdin sytyttämään itsensä tuleen. Oliko "Mörkö" sittenkin olemassa?

Muutama tunti tapahtumien jälkeen istuin keittiön ruokapöydässä ja söin haluttomasti Muumimamman tekemää päivällistä. Poliisimestari oli käynyt aiemmin paikalla ja ruumiit oli toimitettu pois. Siitä huolimatta talossa leijui kuvottava kuoleman löyhkä. Tunnelma oli myös apea ja vaikka kaikki olivat hiljaa, tiesin silti, että jokainen pöydän äärellä mietti vain ja ainoastaan edesmenneitä vieraitaan ja näiden puhetta heitä vainonneesta hirviöstä. Päätin rikkoa hiljaisuuden ja kerroin talon väelle yöllä kuulemastani veret seisauttavasta äänestä. Muut katsoivat minua etäisesti, eivätkä näyttäneet uskoneen minua. Nuuskamuikkunen oli varma, että olin vain nähnyt unta, Muumipappa puolestaan veikkasi, että olin saattanut kuulla itsensä tuleen sytyttäneen Viuhdin huutoja. Asia järkytti minua joka tapauksessa, mutta ajattelin, että kenties Nuuskamuikkunen tai Muumipappa olivat oikeassa. 

Kun päivällinen oli "nautittu", Nuuskamuikkunen kiitti Muumimammaa ja teki lähtöä takaisin teltalleen. Kello löi kuutta ja huomasin, kuinka epämiellyttävät ja ahdistavat ajatukset alkoivat jäytää sieluani. Tarvitsin vastauksia, joten kysyin Muumipeikolta, lähtisikö tämä mukaani Niiskun luokse. Arvelin, että tällä saattaisi olla vastauksia kysymyksiimme. Muumipeikkokin myönsi olevansa aiheesta kiinnostunut, vaikkei uskonutkaan, että asiaan liittyi muuta kuin huumeiden aiheuttamat aistiharhat, ja lähti mukaani. Niinpä astelimme ulkosalle ja talsimme Niiskun talolle.

Niisku asusteli yhdessä sisarensa Niiskuneidin kanssa noin parin kilometrin päässä Muumitalosta. Heidän talonsa oli pieni, mutta viihtyisä ja tunsinkin oloni huomattavasti levollisemmaksi. Kerroin juurta jaksaen kaiken liittyen Tiuhtiin ja Viuhtiin ja näiden mainitsemaan "Mörköön". Niisku kuunteli tarinaani mielenkiinnolla, mutta ei osannut auttaa meitä. Hän kehotti meitä kuitenkin vierailemaan Noidan luona, joka Niiskun mukaan tiesi yhtä sun toista vanhoista myyteistä ja paranormaaleista ilmiöistä. Joimme Niiskuneidin meille keittämät kahvit, kiitimme ja lähdimme Muumipeikon kanssa takaisin Muumitaloa kohti. Päätimme, että kävisimme huomenna Noidan juttusilla.

Kello oli jo kymmenen, kun saavuimme takaisin Muumitalolle. Vierailu Niiskun ja Niiskuneidin luona oli rauhoittanut minua ja tunsin voivani jo paljon paremmin. Muumimamma oli tuulettanut taloa, joten olohuonekaan ei haissut enää kuolemalle ja kalmankatkun sijaan meitä tervehti Muumipeikon keittämän kurpitsakeiton hullaannuttava tuoksu. Nautimme Muumipeikon kanssa kahdestaan illallisesta, sillä muut olivat syöneet hetki sitten. Muumimamma tiskasi viimeiset astiat ja liittyi sen jälkeen Muumipapan luokse makuuhuoneeseen. Nipsu ei halunnut nukkua talossa enää yötäkään, joten tämä oli Nuuskamuikkusen tavoin lähtenyt omaan kotiinsa jo hyvissä ajoin ennen pimeäntuloa.

Toivotin Muumipeikolle hyvät yöt ja menin omaan huoneeseeni. Talo oli hiljainen ja sai ihoni kananlihalle, mutta pakotin kammottavat ajatukset mielestäni. Lukitsin oveni huolella, sillä edellisyöllä kokemani avonaisen oven mysteeri sai oloni yhä pienissä määrin varautuneeksi. Sammutin huoneeni lyhdyn ja asettauduin sängylleni. Suljin silmäni ja sain yllättävän nopeasti unen päästä kiinni, kunnes heräsin tapahtumiin, joita en tule unohtamaan koskaan.

Muistan heränneeni jälleen kerran hyytävään kylmyyteen, mutta nyt oli jopa viimeyötäkin kylmempi. Viileys oli kuitenkin pientä verrattuna tunteeseen, kuin joku tai jokin olisi pimeässä huoneessa. Makasin kylkiasennossa, selkä ovea kohti ja tunsin hirveää pelkoa. Ihoni alkoi mennä kananlihalle ja sain vilunväristyksiä, jollaisia en osannut kuvitellakaan voivani kokea. Ympärilläni oli pimeyttä, johon silmäni alkoivat kuitenkin pian tottua ja muodostaa huoneen seinän ääriviivoja. En kuitenkaan uskaltanut kääntyä, vaan pysyin paikallani, selkä oveen päin kääntyneenä.

Oli aivan hiirenhiljaista ja kuulin vain oman, vaimean hengitykseni ja sydämeni tuhatpäisen sykähtelyn. Kylmyys tuntui sietämättömältä, mutten uskaltanut liikkua, sillä minulla oli paha aavistus siitä, että joku tai jokin oli todellakin takanani. Huomasin jo hengitykseni höyryävän, mutta en vain kyennyt kääntymään. Äkkiä muistin, että seinässäni oli pieni peili, jonka avulla kykenisin näkemään oven suuntaan, kuitenkaan sinne päin katsomatta. Niinpä käänsin asentoani varovasti hieman vasemmalle ja siirsin katseeni peiliin, josta kuvastui mitä painajaismaisin näky.

Näin peilin kautta, että takanani oli valtava, möhkälemäinen hahmo, jonka ääriviivat tuskin erottuivat pimeää huonettani vasten. Hahmon pyöreät, valkoiset silmät tuijottivat järkähtämättä peiliin ja olivat aivan liikkumattomat, kuin elottomat. Erotin myös jonkinlaisen viivamaisen suun, josta olin näkevinäni mitä pahansuovimman virneen, jota mikään olento olisi kykeneväinen muodostamaan. Otus oli hiljaa paikoillaan ja tuijotti suoraan peiliin silmät täysin liikkumatta. Äkkiä huomasin, miten noiden valkoisten silmämunien pienet mustuaiset alkoivat liikkua suoraan peilin kautta peilistä heijastuvia kasvojani kohti. En tohtinut katsoa pidempään, vaan käänsin pääni, pidättelin kaikin voimin pelon- ja hulluudensekaista huutoani ja suljin silmäni. 

En tiedä, kuinka kauan siinä makasin, mutta aika tuntui joko täysin pysähtyneen, tai sitten edenneen kymmenkertaisella vauhdilla. Huomasin, että ikkunasta huoneeseen levittäytyi auringontaloa ja kaikki kylmyys oli poissa. Katsoin peiliin, enkä nähnyt takanani mitään. Uusi päivä oli koittanut, mutten ollut nukkunut sekuntiakaan koko yönä. Siirsin vavisten peiton syrjään ja katsoin sänkyni viereen. Siinä oli vesilammikko.

Luku 3 Muokkaa

Muumimamma kaatoi kuppiini kahvia, jota ryhdyin oitis nauttimaan. Kofeiini tuntui saavan oloni hieman virkeämmäksi, vaikka olinkin edelleen rättiväsynyt. Olin hetki sitten kertonut muille yöllisistä kauhunhetkistäni ja toverieni reaktiot olivat juuri sellaiset, kuin olin pelännytkin: kukaan ei uskonut minua. "Olet nähnyt harhoja, koska et ole nukkunut.", Muumipappa sanoi ja kiteytti hyvin kaikkien muiden ajatukset. Edes vuoteeni viereen ilmestynyt mystinen vesilammikko ei herättänyt epäilyksiä, vaan muut olettivat minun kaataneen siihen vesilasini. Yölliset kokemukseni olivat kuitenkin niin todentuntuisia, etten epäillyt kokemaani hetkeäkään.

Kahvit juotuani pakkasin reppuuni muutaman eväsleivän sekä termospullollisen kahvia. Muumipeikko lähti mukaani ja niin aloitimme pitkän retken kohti Noidan mökkiä, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä olevan metsän siimeksessä. Minua väsytti suunnattomasti, mutta jatkoin taivaltamista niin kahvin kuin edessä mahdollisesti häämöttävien vastaustenkin ansiosta. Tiemme vei lopulta metsään, joka oli hyvin vanha ja niin sankka, että vain muutamat valonsäteet pääsivät paksun latvaston läpi. Tunsin metsän kuitenkin kuin omat taskuni, sillä olimme usein olleet poimimassa täällä sieniä sekä mustikoita.

Lopulta saavuimme Noidan mökin luokse ja koputin oitis oveen. Ovi avautui ja Noita viittoi meidät sisään. Tämä palasi oitis keitostensa ääreen ja kysyi Muumipeikolta vanhempiensa vointia. Kuuntelin hetken aikaa näiden tuttavallista rupattelua, kunnes päätin mennä suoraan asiaan ja kysyin, mitä Noita tiesi Möröstä. Kun vanha nainen kuuli tuon sanan, tämä lopetti kuplivan liemensä hämmentämisen ja alkoi huutamaan. Samassa koko mökin ilmapiiri muuttui kodikkaasta vierautuneeksi ja epämiellyttäväksi. Noita käski meidät ulos talostaan ja sanoi, ettei meidän pitäisi puhua asioista, joita emme ymmärtäneet. Hän paiskasi vihaisena oven kiinni, mutta ennen kuin ovi sulkeutui, panin merkille, että tuon vanhan ja tietyllä tapaa pelottavankin vanhan naisen silmistä heijastui sanoinkuvaamatonta pelkoa. Minä ja Muumipeikko katsoimme toisiamme hämmentyneinä ja jopa ystäväni myönsi, että jotakin perin outoa oli tekeillä. Yritin koputtaa oveen uudelleen, muttei Noita päästänyt meitä sisään. Mökissä oli aivan hiljaista, joten lähdimme Muumipeikon kanssa kävelemään takaisin Muumitaloa kohti. Emme ehtineet talsia paljoakaan, kun vastaamme tuli Aliisa. Tämä oli Noidan lapsenlapsi ja kuultuamme epämiellyttävästi päättyneestä vierailustamme mummonsa luona, Aliisa huokasi ja ryhtyi kertomaan meille tarinaa, jonka muisti lukeneensa hyvin nuorena mökin kellarista löytyneestä kirjasta.

Aliisan mukaan vuosisatoja sitten Muumilaaksossa asui nainen, joka oli kesän aikana siepannut ja tappanut kymmeniä kyläläisten lapsia. Suurinta osaa ruumiista ei koskaan löydetty, mutta ne muutamat, jotka löydettiin, olivat nyljettyjä ja osittain syötyjä. Lopulta tappaja saatiin kiinni ja kyläläiset päättivät tuomita tämän mitä tuskallisimpaan kuolemaan. Koko talven ajan tätä piestiin, ruoskittiin ja pidettiin äärimmäisen kylmissä olosuhteissa. Yksi tapa oli pitää nainen avannossa niin kauan, että tämä muuttui sinertäväksi. Kidutusta kesti puoli vuotta, jonka jälkeen nainen nyljettiin elävältä ja heitettiin jääkylmään mereen kuolemaan. Naisen viimeiset sanat olivat olleet "Minä palaan!".

Kylmänväreet hiipivät pitkin selkäpiitäni, kun Aliisa kertoi, että kirjan mukaan naisen nimi oli ollut Mörkö. Katsoin Muumipeikkoa ja hänkin näytti siltä, kuin olisi juuri nähnyt aaveen. Kiitimme Aliisaa tiedoista ja lähdimme oitis takaisin Muumitaloa kohti. Kiitin luojaani siitä, että olimme lähteneet matkaan heti aamusta, sillä metsä oli jo päiväsaikaankin entistäkin epämiellyttävä paikka. Mietin, pystyisinkö nukkumaan enää ikinä, sillä viime öinen kokemukseni yhdistettynä Aliisan kertomukseen oli jotakin niin kammottavaa, että se oli lamaannuttanut minut täysin. Kun yritin puhua, sanani tuntuivat sotkeutuvan toisiinsa ja jopa syljen nieleminen oli hankalaa. Seurasin Muumipeikkoa ja kävelyni tuntui mekaaniselta. Olin eräänlaisessa shokkitilassa.

Lopulta astuimme ulos metsästä ja kirkas, sininen kesätaivas sai oitis oloni paljon paremmaksi, vaikka väsymys tuntuikin yltyvän. Pysähdyimme ja joimme viimeisetkin kahvit termospullosta. Kun olimme jatkamassa matkaa, huomasimme, että Pikku Myy juoksi meitä kohti. Tämä tervehti meitä ja kysyi, olimmeko nähneet Nipsua. Muumipeikko vastasi kieltävästi ja loi sen jälkeen minuun huolestuneen katseen. Tajusin, ettemme olleet nähneet Nipsua sitten eilisen, mikä oli kummallista, sillä yleensä tämä oli miltei asunut Muumitalossa ja käynyt aina syömässä aamiaisen. Tänä aamuna Nipsua ei ollut kuitenkaan näkynyt. Lähdin kauhuissani Pikku Myyn ja Muumipeikon mukaan kohti Nipsun pientä mökkiä, joka sijaitsi vain kivenheiton päässä meistä.

Saavuimmekin talolle hyvin nopeasti ja kuten aina, Nipsun ikkunat olivat päiväsaikaankin peitettyinä. Talo vaikutti hiljaiselta, mikä enteili pahaa ja sai oloni entistäkin varmemmaksi siitä, että oven takana meitä odotti sanoinkuvaamaton hirvitys. Lopulta Pikku Myy meni heti ovelle ja avasi sen. Seurasin Myytä ja kun astelin sisään, tunsin voivani pahoin, sillä meidät vastaanotti ällöttävä virtsan ja kuoleman löyhkä. Vaikka haju olikin etova, ei se ollut mitään verrattuna eteeni avautuneeseen irstaaseen ja kammottavaan näkymään.

Talon sisäänkäynti oli täysin kuivuneen verenpeitossa ja sängyn vieressä makasi kuolleen Nipsun runneltu ruumis. Ranteet olivat pahasti vaurioituneet ja lattialla oli siellä täällä repeytyneitä valtimon palasia ja kummallisia iho- ja lihassuikaleita. Kun huomasin ruumiin vieressä juustohöylän ja -raastimen, tajusin että tämä oli ruhjonut niiden avulla kätensä. Kuolettavan osuman oli tehnyt kuitenkin mattoveitsi, jolla Nipsu oli vetänyt kurkustaan pitkän, korviinsa asti ulottuvan viillon, josta veri oli pulpunnut valtoimenaan joka puolelle. Nipsun silmissä oli sama järkyttynyt katse kuin toisella kuolleista vieraista. Hirveintä oli kuitenkin tämän suu, joka oli vääntynyt mielipuoliseen hymyyn, mistä päättelin, että tämä oli kuollut hitaasti mielipuolisen naurun tai jonkinlaisen mielihyvän saattelemana. Muumipeikko oli jäänyt talon ulkopuolelle ja huusin oitis tälle, että Nipsu oli tappanut itsensä ja ettei taloon kannattanut tulla. Samassa Pikku Myy toi käteeni kirjeen, joka paljastui nopeasti itsemurhaviestiksi. Kirjeen sisältö vahvisti kuitenkin kaikki tähänastiset pelkoni.

"Se seuraa minua."

Luku 4 Muokkaa

Heräsin siihen, kun joku paiskasi oven voimalla kiinni. Tunsin oloni hyvin uniseksi ja olin varmasti kaikin puolin nuutuneen näköinen. Hieroin rähmäisiä silmiäni ja huomasin, että oven oli paiskannut kiinni Pikku Myy, joka oli kertomassa Muumipapalle, että Nipsun ruumis oli toimitettu pois ja että poliisi epäili itsemurhaa. Vilkaisin kelloa ja huomasin, että olin nukkunut useamman tunnin. Muumipeikko oli oitis kertonut vanhemmilleen Nipsun kuolemasta ja minä puolestani olin ollut niin väsynyt ja kankea, että olin nukahtanut sohvalle yhdessä silmänräpäyksessä. Vilkaisin Muumimammaa, joka kuurasi lattioita ja huomasin, että tämä joutui pidättelemään itkua. Koko talon oli vallannut lamaannuttavan ahdistava ja melankolinen tunnelma.

Muumipappa saapui taloon yhdessä Nuuskamuikkusen kanssa ja huomasin, että tällä oli mukanaan ikivanha tussarinsa, jota en ollut koskaan nähnyt käytössä. Muumipappa asetti tussarin varovaisesti keittiön pöydälle ja ryhtyi putsaamaan sitä. Nousin ylös sohvalta ja menin kysymään, voisinko auttaa jotenkin. Muumipappa nyökkäsi ja ohjeisti minua, Muumipeikkoa sekä Pikku Myytä naulaamaan kaikki talon ikkunat umpeen. Nuuskamuikkunen saisi sen sijaan tukkia kaikki sisäänkäynnit. Niinpä ryhdyimme toimeen. Muumipeikko jäi työstämään alakerran ikkunoita kun taas minä ja Pikku Myy menimme yläkertaan vasaroiden, naulojen ja laudanpätkien kanssa. Ryhdyimme toimeen. Ikkunoita naulailtuamme Pikku Myy ilmaisi suhtautuvansa edelleenkin hyvin skeptisesti Mörön olemassaoloon, mutta oli sitä mieltä, etteivät ylimääräiset varotoimet voineet olla pahastakaan. Nyökkäsin ymmärtäväisesti, sillä olihan tämä koko tarina järjellä ajateltuna aivan uskomaton. Lyhyessä ajassa kolme ihmistä oli tappanut itsensä ja tavalla tai toisella maininneet ennen kuolemaansa heitä seuranneesta kammottavasta hirviöstä nimeltä Mörkö. Sain vilunväristyksiä, kun muistelin peilin kautta näkemääni möhkälemäistä olentoa ja ennen kaikkea sen pieniä elottomia silmiä ja kammottavaa yksinäisyyden, pahuuden ja mielipuolisuuden sekaista virnettä.

Olin myös tietyllä tapaa yllättynyt siitä, kuinka nopeasti Muumipappa ryhtyi varotoimiin ja vaikutti muutenkin siltä, että tämä todellakin uskoi jonkinlaisen otuksen vainoavan meitä. Muumitalon väki tunsi hyvin Nipsun, joten itsemurha ei voinut olla mahdollinen. Kuten Muumimamma hyvin asian ilmaisi, taustalla oli pakko olla "jotakin yliluonnollista ja hirveää". Paranormaalilta koko asia tuntuikin, mikä huolestutti minua entisestään, sillä mikäli kyseessä oli jonkinlainen henkiolento, eivät sitä mitkään naulatut ikkunat tai kammetut ovet pidättelisi. Seurasin Pikku Myytä alakertaan ja huomasin, että taivas oli jo hämärtynyt ja kellokin näytti jo yhdeksää. Muumimamma oli ehtinyt keittää punssia, jota ryhdyin oitis siemailemaan. Join mukistani hitaasti ja tunsin pitkästä aikaa oloni lämpimäksi ja vapautuneeksi, kun juoman lämpö hyväili sisuskalujani.

Muumipappa ilmoitti, että yön aikana pidettäisiin vahtivuorot. Vartiointi tapahtuisi olohuoneessa ja vuoro vaihtuisi kahden tunnin välein. Ensimmäisen vuoron sai Muumipappa, Muumimamman puolestaan ei tarvinnut vartioida. Oma vuoroni alkoi kahdelta ja minua ennen vartiossa olisi Nuuskamuikkunen. Ajatus yöllisestä vartioinnista tuntui vähintäänkin kammottavalta, mutta olin kuitenkin onnellinen siitä, että vartiointi ylipäänsä päätettiin toteuttaa. Kuka tietää, saattaisin saada tänä yönä jopa unta.

Join vielä pari mukillista punssia ja astelin sen jälkeen yläkertaan ja omaan pieneen huoneeseeni. Pikku Myy nukkui tänä yönä siinä vierashuoneessa, jossa Nipsu oli pari yötä sitten yöpynyt. Nuuskamuikkuselle sen sijaan oltiin tehty peti Muumipeikon huoneeseen. Suljin huoneeni oven ja lukitsin sen kunnolla. Päätin jättää kynttilän palamaan, sillä ajatus pimeässä huoneessa nukkumisesta ei tuntunut lainkaan houkuttelevalta. Niinpä kömmin sänkyyni, laitoin kelloni herätyksen päälle ja suljin silmäni. Vaikka päivän tapahtumat olivat eilisen tapaan järkyttävät ja olin nukkunut pitkät päiväunet, vaivuin nopeasti uneen.

Heräsin kellon pirinään ja minut vastaanotti epämiellyttävä kylmyys. Ihoni meni kananlihalle, kun kuuntelin talon näennäistä hiljaisuutta. Joka puolelta kuului epämääräistä rapinaa, minkä lisäksi olin kuulevinani kammottavan matalaa humisevaa ääntä. Hetken aikaa makoiltuani nousin kuitenkin ylös ja pyrin ajattelemaan positiivisesti. Puin lisää vaatetta ylleni ja ihmettelin, minkä takia talossa oli tänäkin yönä niin kylmä. Olisiko Mörkö jotenkin päässyt sisään?

Siirsin kaikki Mörköön liittyvät ajatukset syrjään ja avasin huoneeni oven. Se avautui natisten ja eteeni levittäytyi pimeä käytävä. Huoneeni sijaitsi aivan talon päässä, joten alakertaan kävelläkseni minun täytyisi kulkea jonkin aikaa pimeässä. Tämäkään ajatus ei herättänyt suunnatonta riemua, joten sytytin uuden kynttilän ja astelin pelokkaasti se kädessä käytävään. Näin kaukana edessäni portaikon, joka veisi minut alakertaan. Portaikosta heijastui heikkoa valoa, joten saatoin ajatella, että Nuuskamuikkunen olisi turvallisesti siellä. Ei siis mitään hätää. Otin pari huteraa askelta eteenpäin, varoen kuitenkaan pitämättä liikaa ääntä.

Hetken aikaa käveltyäni tulin Pikku Myyn huoneen kohdalle ja huomasin, että se oli raollaan. Päätin kurkistaa ovesta sisään nähdäkseni, oliko kaikki hyvin. Niinpä siirsin käteni ovenkahvalle ja raotin ovea hitaasti hieman lisää. Minut vastaanotti jäätävin kokemani tuulenvire, joka puhallutti kynttiläni sammuksiin. Eteeni levittäytyi näkymä, joka viimeistään varmisti kaikki järjettömältäkin tuntuneet pelkoni hirviömäisen otuksen olemassaolosta. Huone olisi ollut muuten aivan pimeä, mutta puulaudoilla umpeennaulatusta ikkunasta pääsi kajahtamaan kuunvaloa, joka heijastui suoraan Pikku Myyn sängyn eteen, missä kökötti valtava, tumma hahmo. Mörkö.

Otus seisoi minuun selin, enkä erottanut minkäänlaista kunnollista muotoa - lukuunottamatta päätä, joka erottui hieman pienempänä olion kehosta. Möhkälemäinen on sana, joka kuvaisi parhaiten tuota valtavaa karmaisevaa oliota, jonka pelkkä läsnäolo herätti minussa sanoinkuvaamatonta pelkoa ja ahdistusta. Otus seisoi vain paikallaan ja näin, kuinka sen kehon alapuolelta leijui usvaa. Järkeni sumeni ja kuulin, kuinka mielipuolinen, kiljunnan ja valituksen sekainen huuto pääsi vastustamattomasti kurkustani. Otus kuuli ääneni ja tunsin silkkaa kauhua, kun huomasin sen kääntyvän minua kohti. Ennen kuin ehdin kohtaamaan olion kasvoja, pingoin hirveää vauhti kohti alakertaa.

Syystä tai toisesta juokseminen tuossa säkkipimeässä käytävässä tuntui tavallista hitaammalta. Minua seuraava pimeys, yksinäisyys ja kylmä tuulenvire tuntuivat vetävän minua puoleensa ja estävän pakomatkaani. Olin täysin paniikissa, mutta pyrin kaikilla voimanrippeilläni etenemään edessäni häämöttävää portaikkoa ja valoa kkohti. En vilkaissut kertaakaan taakse, mutta tiesin, että Mörkö seurasi minua. Jonkinlainen äärimmäisessä paniikissa ja epätoivossa herännyt uusi aisti loi mieleeni lohduttoman tarkan kuvan minua seuraavasta möhkälemäisestä hirvityksestä, joka valui pimeydestä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. "Näin" elottomat silmät, nuo valkoiset pisteet, jotka tarkkailivat minua. Tunsin hirveää kylmyyttä, mikä oli kuitenkin pientä verrattuna siihen hirvittävän melankoliseen yksinäisyyden tunteeseen, jota pelkkä olennon läsnäolo herätti minussa.

Matka tuntui loputtomalta ja hetki hetkeltä ajattelin, että olio saavuttaisi minut. En ajatellut tilanteessa järjellä, vaan luotin ainoastaan vaistoihini. Lopulta huomasin edenneeni portaikolle, mutta kylmyydestä tunnottomat jalkani takertuivat toisiinsa ja ennen pitkää huomasinkin kaatuvani portaikkoa pitkin alakertaan. Lensin kuin hidastettuna, räsynuken lailla portaikkoa alas. Lopulta makasin paikoillani portaikon juurella ja maistoin pulppuavan veren suussani. Tunsin tajuntani karkaavan ja viimeinen näky ennen pyörtymistäni oli portaikon yläpuolella patsastelevan otuksen selkä, joka vetääntyi hiljaa takaisin pimeyteen.

Luku 5 Muokkaa

Minua ympäröi tiheä ja läpitunkeva pimeys, kun avasin silmäni. Päätäni jomotti kuin viimeistä päivää ja kun pyrin nousemaan ylös, oikean nilkkani valtasi suunnaton kipu, jonka johdosta lysähdin takaisin kylmää lattiaa vasten. Lattiaa peitti kalpea sumu, joka loi aavemaista hehkua Muumitalon olohuoneeseen, jonka portaikon juurella makasin. Muistin saman tien kohtaamiseni Mörön kanssa ja sanoinkuvaamaton ahdistus alkoi jäytää sieluani. Kaikkialla oli hiirenhiljaista ja pimeää. Aivan kuin koko talo olisi vetäytynyt jonkinlaiseen horrokseen piiloutuakseen sinne tunkeutuneelta pahuudelta. Värisin kylmyyttäni ja yritin nousta uudelleen. Varoin oikeaa jalkaani ja katselin ympärilleni.

Nuuskamuikkusesta saati tussarista ei ollut jälkeäkään ja olohuonetta valaissut kynttiläkin oli tiessään. Otin muutaman askeleen ulko-ovea kohti, pyrkien liikkumaan mahdollisimman hiljaa. Vasta ovelle päästyäni muistin, että sen eteen oli raahattu sohva. Tajusin, etten voisi poistua talosta pitämättä ääntä, mikä - jos mahdollista - lisäsi ahdistunutta olotilaani entisestään. Siirsin katseeni kohti yläkerran portaikkoa ja mietin, pitäisikö minun palata takaisin yläkertaan. Ehkä kaikki olivat vain menneet nukkumaan? Ei, Nuuskamuikkunen olisi auttanut minua, eikä jättänyt minua makaamaan. 

Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi jonkinlaiselta laahaukselta kuulostava ääni, joka tuli yläkerrasta. Ääntä seurasi hirmuinen tuulenvire, jonka jäinen kosketus sai kasvoni tunnottomiksi ja hengitykseni huuruamaan. Laahauksen ääni vain voimeni, joten aloin vaistomaisesti nykimään sohvaa pois oven edestä. En välittänyt pitämäni metelistä, sillä minun oli pakko toimia nopeasti. Ääni kuului yhä lähempää ja kun loin katseeni takaisin portaikon yläkertaan, olin näkevinäni siellä epämääräistä liikehdintää. Olin täydellisessä kauhun vallassa, onnistuen kuitenkin siirtämään sohvan syrjään. Nykäisin ulko-oven auki ja nilkutin ulos.

Ulkona oli säkkipimeää, mutta siirsin kaikki pelottavat ajatukset pois mielestäni ja taivalsin eteenpäin. Edes kuu ei valaissut tietäni, sillä se oli vetäytynyt pilvien taakse. En uskaltanut katsoa taakseni. Minä vain kuljin eteenpäin. Onnistuin pääsemään tuohon mekaaniseen olotilaan vain hetkeksi, kun kuulin takaani matalan, epäinhimillisen äänen, joka kuulosti yhtä aikaa niin valittavalta, uhmakkaalta kuin mielipuoliseltakin. Se oli se sama ääni, jonka olin kuullut ensimmäisenä yönäkin. Ponnistelin kaikin voimin eteenpäin, mutta minut saavuttanut tuulenvire hankaloitti nilkuttamistani entisestään. Katsoin kertaalleen taakseni ja näin, kuinka Muumitalon ulko-ovea verhoavasta pimeydestä heijastui isokokoisen olennon epämääräiset ääriviivat.

Sillä samaisella hetkellä huomasin, että aivan tien vieressä oli Nuuskamuikkusen teltta, joten pinnistin kaikkine voimineni sen luokse. En uskaltanut katsoa taakseni, mutta kulkuani vaikeuttava tuulenpuuska sekä oletettavasti liikkumista ilmaiseva laahava ääni kertoivat, että olento seurasi minua. Saavuin teltalle ja ryntäsin sen sisään, toivoen, ettei tuo kammottava hirviö nähnyt, minne menin. Nilkkaani sattui vietävästi, joten ryömin teltan perälle ja asetuin sikiöasentoon. Tunsin sanoinkuvaamatonta kauhua. Hengitykseni salpautui, kun näin teltan läpi, kuinka tuo valtava, painajaismainen olento lipui aivan teltan vierestä. Kylmyys vain yltyi, mutta purin hampaitani yhteen ja yritin olla välittämättä siitä. En uskaltanut edes hengittää, sillä pelkäsin aiheuttamani liikaa meteliä. Suljin silmäni, mieli täynnä pelonsekaisia ajatuksia ja kuuntelin, kuinka laahaava ääni, ahdistavan kuuloinen huohotus ja kylmyydestä rapistuva ruoho yhtyivät yhdeksi painajaismaisenkuuloiseksi sinfoniaksi.

Lopulta äänet kaikkosivat ja saatoin jälleen hengittää. Tunnustelin teltan reunaa. Se oli jäässä. Kaikki äänet olivat kaikonneet. Tunsin helpotusta, kun tajusin tai pikemminkin oletin tilanteen menneen ohi. Minun oli kuitenkin vieläkin kylmä, kunnes muistin, että Nuuskamuikkusella oli huopa. Niinpä ryömin teltan oviaukolle tehdäkseni itseni lämpimäksi.

Näennäinen rauhan illuusio kuitenkin rikkoutui, koska sillä hetkellä ovensuusta kuului kaikista aiemmista kuulemistani äänistä hirvittävimmän kuuloinen valitus, joka sai sydämeni tykyttämään epänormaaliin tahtiin. Käännyin vaistonvaraisesti ääntä kohti. Se oli kuitenkin viimeinen virhe, sillä teltan oven edessä minua odotti Mörkö, joka oli keskittänyt kaiken huomionsa minuun. Näin sen elottomat valkoiset silmät, jotka tuijottivat minua herkeämättä, sekä irvokkaan leveän hammasrivistön, joka alkoi vetäytymään hiljalleen mitä kammottavimpaan hymyyn. Olennon mustat kädet hehkuivat kylmää ja lähenivät pakkasenpuremia kasvojani kohti. Aloin huutamaan ja huomasin kaiken lämmön virtaavan keuhkoistani ulos. 

Nuo hirvittävän kylmät kädet hapuilivat kurkkuani kohti ja tunsin kaiken maailman kylmyyden ja yksinäisyyden koskettavan sisimpääni. Näin kaiken elämässäni tärkeän katoavan kauas horisonttiin. Ote kiristyi, enkä saanut happea. Mörkö tuijotti edelleen minua, eikä sen ilme värähtänytkään. En voinut muuta kuin katsoa sitä suoraan sen silmiin, joiden pienistä mustuaisista näin oman kuvani. Kaikki pimeni ja sieluni ja kaikki ihmisyyteni vetäytyivät haudanhiljaiseen, ikiroutaiseen pimeyteen. Huutoni oli alkanut muistuttamaan tuon hirviömäisen olennon ulvontaa ja päättyi kaikki ihmisyyden lait kumoavaan, matalaan huutoon. Maailmani kieppui ja kaaduin maahan. Jokin minussa kuoli.

Ad blocker interference detected!


Wikia is a free-to-use site that makes money from advertising. We have a modified experience for viewers using ad blockers

Wikia is not accessible if you’ve made further modifications. Remove the custom ad blocker rule(s) and the page will load as expected.

Ympäri Wikian verkkoa
Hae mainospaikkaa

Satunnainen wiki